 |
||||||||||
 |
 |
 |
 |
|
 |
|
 |
|
 |
|
Nuorisosihteeri Johanna Sandberg
> Tieni nuorisosihteeriksi> Nuorisosihteerinä
> Pyhäkoulutytön tarina
> Elämää työn ulkopuolella
Hei, hauska tavata sinut sivuillamme! Tässä pieni esittely minusta. Ehkä voimme joskus jutustella kasvotusten illassamme. Olet tervetullut mukaan!
Aloitin Helsingin Kansanlähetyksen nuorisosihteerinä syyskuusta 2004. Työhöni sisältyy pääasiassa nuorten HD-toiminnasta sekä nuorten aikuisten Kolme kohtaamista -toiminnasta vastaaminen. Aloittaessani teologian opinnot Helsingin yliopistossa viisi vuotta ennen nuorisosihteeriksi tuloani en osannut kuvitellakaan päätyväni nuorisotyöhön. Ajattelin, että kunnon nuorisotyöntekijä on iso mies, jolla on takanaan karu nuoruus ja joko pitkä letti tai ei hiuksia ollenkaan. Omasta kutsumuksestani minulla oli vain pieni aavistus.
Kuin ihmeen kaupalla Jumala kuitenkin kasvatti ja johdatti juuri minulle sopivalle paikalle. Näin jälkeenpäin voin nähdä nykyisen tehtäväni juuret jo lapsuudessani. Olin innokas sekä pitämään koulua nuoremmille sisaruksilleni ja naapurin pojille että pyhäkoulua nukeilleni ja nalleilleni. Myöhemmin nuket vaihtuivat tyttökerholaisiin ja leikit ripari-isosen hommiin.
Teologiaa lähdin opiskelemaan parin välivuoden jälkeen, joiden aikana mm. pääsin maistamaan lähetystyötä Intiassa. Opiskeluaikana toimin kesät rippikoulunopettajana. Ensimmäisen kesän epäonnistumisen kokemus nuorten kohtaamisessa vakuutti minut siitä, ettei minusta ole toimimaan nuorten kanssa. Myöhempinä kesinä sain oppia työtovereiltani nuorten kanssa olemista ja se alkoi tuntua luontevalta. Opiskelin uskonnonopettajalinjalla ja opetin myös koulussa. Verratessani koulutyötä riparikokemuksiini tajusin kuitenkin, että sydämeni paloi Raamatun opettamiseen ja työhön, jossa sain avoimesti rohkaista nuoria uskoon. Nykyisessä työssäni yhdistyvät monet elämäni säikeet: opettaminen, organisointi, ihmisten kohtaaminen ja ohjaaminen, rukous, musiikki, ideointi ja suunnittelu… Arkisimmillaan kiinnitän nuorten vieraskirjajulistetta seinälle tai siirtelen tuoleja iltaa varten. Paljon aikaa kuluu sähköpostin ja puhelimen ääressä iltojen ja tapahtumien valmisteluun tai yhteydenpitoon vastuunkantajien kanssa. Rakkainta minulle on Raamatun äärelle pysähtyminen ja sieltä muille ammentaminen sekä keskustelut yksittäisten ihmisten kanssa. Samalla kun koen olevani omalla paikallani näen suuren oppimisen tarpeen: lisää raamatuntuntemusta, sielunhoitokoulutusta, johtamiskoulutusta...
Kansanlähetyksen työnäky on ”Evankelioikaa kansa evankelioimaan kansoja”. Sydämeni sykkii tälle näylle, vaikka koenkin itse olevani enemmän opettaja kuin evankelista. Kolme kohtaamista -toiminnassa pidän keskeisimpänä yhteisön rakentamista ja uskovien vahvistamista. Kristuksen ruumiin osana meille kuuluu käsky Kristukseen juurtumisesta, keskinäisestä rakastamisesta ja ilosanoman eteenpäin viemisestä. Kasvu näissä yhdessä ja yksilöinä on toimintamme tavoite. Pidämme Raamattua ja rukousta tärkeimpinä kasvun tuojina ja Jumalan toiminnan väylinä.
Minulle on tärkeää se, että ihminen saa olla ihminen ja Jumala jumala. Syntisen ei tarvitse eikä kuulu kiillottaa sädekehäänsä tai kantaa pyhimysnaamaria kasvoillaan uskovien yhteyteen tullessaan. Siellä, missä ollaan rehellisesti syntisiä, on tilaa Jumalan armolle ja syleilevälle rakkaudelle. Missä ihminen ei yritä hallita elämäänsä, muita, maailmaa tai Jumalaa, on tilaa nähdä Jumalan hallitsevan kaikkea ja vaikuttavan kaikessa. Motivaationi Jeesuksesta kertomiseen ja muiden tukemiseen uskossa nousee vahvasti oman elämäni kokemuksista. Usko Jeesukseen on ollut minulle niin suuri rikkaus ja ilon lähde, etten voi toivoa sen parempaa muille! Uskovan kodin kasvattina olen saanut kuulla Jeesuksesta ja rakastavasta Taivaan Isästä aivan pienestä pitäen. En muista aikaa, jolloin en olisi uskonut Jeesukseen. Muistan kuitenkin erään erityisen tapauksen lapsuuden uskonelämästäni. Olin ehkäpä viisivuotias, kun vessanpytyllä istuessani pyysin yksinkertaisen luontevasti Jeesusta antamaan syntini anteeksi. Kaipa minulle oli opetettu, että niin on hyvä rukoilla. Yllätyin, kun koin sisimpäni keventyvän aivan kuin jokin taakka olisi poistettu ja ilon tulvivan sisälle. Tiesin, että olin saanut kaikki syntini anteeksi.
Vastaavaa armon kokemusta en ole myöhemmin muistaakseni saanut. Nykyään uskon syntini anteeksi Jumalan sanan perusteella. Olen kuitenkin käynyt läpi pieniä ja suuria uskon epävarmuuden ja kriisin aikoja. Ala-asteella epävarmuutta toi se, etten osannut sanoa, koska olin tullut uskoon. En tiennyt, mihin pelastusvarmuus perustui, vaan mietin, olinko lainkaan uskossa. Tuo epäilys haihtui vähitellen vuosien kuluessa ja Jumalan työn elämässäni tullessa entistä todellisemmaksi rippikoulun ja seurakuntayhteyden uudelleen löytymisen myötä.
Viimeisenä lukiovuonna syttyi kapina Jumalaa vastaan. En halunnut olla enää erilainen, halusin rikkoa ”kiltti pyhäkoulutyttö” -muotin, jossa koin muiden minua pitävän. Ensimmäistä kertaa elämässäni kyseenalaistin Jumalan tahdon seuraamisen välttämättömyyden uskovalle. Asetin kavereiden mielipiteet ja oman maineeni Jumalan tahdon edelle. Se vaikutti elämääni, mutta paljon enemmän se vaikutti sydämeeni. Halusin koko ajan valita Jumalan, mutta omilla ehdoillani.
Sydämeni sai kääntymään kuva Isästä, joka levittää rakastaen kätensä ottamaan minut vastaan, vaikka en sitä ansainnutkaan. Hän oli uskollinen, vaikka minä en ollut. Jouduin kuitenkin huomaamaan, että synnin säikeet olivat minua vahvemmat. Muutaman vuoden ikävöin entistä suhdettani Jeesuksen kanssa, kunnes ymmärsin Jumalan luovan uutta vanhaan palaamisen sijasta.
Matkallani takaisin Jumalan luo kävin uskon epätoivon kuilussa. Intiaan lähdettyäni Jumala oli yllättäen vetänyt rauhansa ja läsnäolonsa tunnun pois. Rauhattomuuden ja ahdistuksen syövereissä aloin tehdä kauppaa Jumalan kanssa: mitä voisin tehdä Hänelle, jotta Hän varmasti pelastaisi minut. Lopulta pään tieto valui sydämeeni ja sain uskoa, ettei minun pidä tehdä mitään, sillä Jumalan Poika oli jo tehnyt kaiken puolestani ristillä. Olin pelastettu täysin armosta! Uskoni varmuus ei perustunut tunteisiini tai uskonelämäni laatuun vaan ainoastaan siihen, että turvasin Jeesukseen.
Teologian ja historian opinnot veivät uskoni koetukseen, jossa sanoin Jumalalle, etten saa häntä enää mahtumaan maailmankuvaani. Jos hän todella oli Raamatun elävä Jumala, hänen oli syytä olla todellinen elämässäni, sillä poissaolevaa Jumalaa en tarvinnut mihinkään. Oma uskoni kuoli, mutta lahjaksi annettu usko jäi. Mitään erityistä ei tapahtunut, Jumala vain oli todellinen, todellisempi kuin tieteen teoriat muinaishistoriasta tai elämän ja uskonnon synnystä.
Matkani jatkuu yhä. Jumala on armossaan paljastanut minulle totaalista syntisyyttäni, jolle olin aikaisemmin sokea. Samalla hän on tehnyt Raamatusta yhä rakkaamman. Suurimpana uskon uhkana pidän tällä hetkellä sydämeni kovettumista niin, ettei Jumalan sana enää pääse murtamaan sitä. Suurin toivoni on taivaassa, missä pääsen eroon tästä syntisyydestäni ja saan nähdä Jeesuksen. Vapaa-ajallani minulle on tärkeää laiskottelu, läheiset ihmissuhteet, liikunta ja kasvienhoito (jotka molemmat jäävät helposti liian vähälle: kasvimaa rehottaa ja kroppa jäykistyy) sekä lukeminen. Lapsuuden kotipaikkakunnallani Vammalassa käynti irrottaa tehokkaasti työstä ja kiireestä. Suuriin kiinnostukseni kohteisiin kuuluu lisäksi historia, luonto ja siellä liikkuminen, eri kulttuurit, matkustaminen ja kielet.
